PERINNERAKENTAMINEN           

PUNAMULTAMAALAUS

POHJATYÖ

Entisestä punamultamaalista poistetaan vain vanha irtoava maali
juuriharjalla tai kevyesti teräsharjalla hankaamalla. Erityisen
huolella puhdistetaan räystäiden alustat.

TARVEAINEET / 50 LITRAA

50 l vettä
2 kg rautavihtrilliä eli
 rautasulfaattia
4,5 kg hienoja ruisjauhoja
n. 9 kg punamultaa ( Italian punainen)
n. 3 l pellavaöljyvernissaa
 ohenteeksi (sillin-)suolavettä

VALMISTUS

Keittoastiana käytetään rautapataa tai tynnyriä,
joka asetetaan tulipesän päälle tukevalle alustalle,
niin että pesä on molemmista päistään auki.
Tynnyrin ympärille kierretään palovillaa eristeeksi.

Kiehuvaan veteen lisätään rautavihtrilli ja
ruisjauhot voimakkaasti sekoittaen (puukeppi,
varpuvispilä), koska ruisjauhot pyrkivät
paakkuuntumaan. Liisteriä keitetään vähintään
½ tuntia, jatkuvasti hämmentäen.

Punamulta lisätään vähitellen hämmentäen
joukkoon. Keitoksen annetaan kiehua reilusti
ja lisätään vernissa voimakkaasti sekoittaen.
Keitoksen annetaan kiehua mieluiten 4-5 tuntia
hiljaisella tulella, välillä sekoittaen.

Maalin annetaan jäähtyä ja sitä ohennetaan tarvittaessa.

MAALAUS

Maalin riittoisuus on n. 4 m2/l kertamaalauksella,
joka yleensä riittää. Maali sivellään seinän
yläosasta alaspäin pensselillä hieroen.
Värisävy tummenee noin viikon ajan maalauksesta.
Sävyä voidaan tummentaa lisäämällä maaliin
rautavihtrilliä.

Punamultamaalaus kestää n. 20 vuotta.

PÄREIDEN TEKO

(Antti Koistinen haastatteli 26.10.2004 Martti Häikiötä)

Pärepuu kaadetaan talvella, mieluummin tammikuulla, kun puu on kuolleessa tilassa. Pärepuuksi valitaan suorat, oksattomat "kynttiläpuut", joissa ei ole yhtään lenkoa tai lylyä. Pärepuu otetaan tyvipuusta sinne asti, mistä oksat alkavat.

Pärepuun vahvuus saa olla isompikin; muttei kuitenkaan aivan pienikään,koska
se voidaan kantata. Kuitenkin niin, että saadaan tasamallisia päreitä.
Kun puut kaadetaan talvella, ne saavat kuivua kevääseen - aina kesäkuulle asti, jolloin tulee paras höyläysaika, lämmin ilma.

Seuraavaksi puut kuoritaan ja katkotaan sopivan mittaisiksi. Sitten puut
höylätään ja pinkataan pinoon tai naulataan heti tuoreeltaan kattoon.
Tuoreeltaan naulaaminen on paras vaihtoehto. Päreet eivät sinisty, eivätkä
homehdu. Kun päreet pannaan tuoreena pinkkaan, ne tahtovat homehtua.

Jos päreet halutaan varastoida pitemmäksi ajaksi, ne tulee pinota
vuoroin toisin ja vuoroin toisin päin niin, että rakoihin tulee
runsaasti ilmavälejä. Pinoon voidaan panna joku kate päälle, että päreet
eivät siinä pinossa pääse sinistymään ja pysyvät kirkkaina.

Pärepuu on mänty tai kuusi, mutta haapaakin on höylätty päreeksi.
Haapa on luja puu. Se käy myös hirsirakentamiseen. Päreen voi tehdä
monestakin puulajista.

Kolminkertainen pärekatto kestää semmoisen kolmekymmentä vuotta.
Ja jos se vielä tervataan, sitä paremmin se kestää. Ennen pärekattoihin tuli halkeamia tuossa parinkymmenen vuoden tietämissä, ja niitä rakoja jouduttiin jopa paikkaileen.

Ennen pärekatot jäivät useimmiten käsittelemättä tai jotkut maalasivat
katon punamullalla. Tervaaminen tuntuu luonnolliselta maalilta tai aineelta,
johon ei vesi tartu.

Pärekaton tekeminen kustannuksiltaan ja vaivannäöltään ei kilpaile
nykyisille muovipinnoitetuille ja maalatuille teräskatteille.
Teräskatteet ovat pitkäikäisempiä. Teräksellekin tulee ikä vastaan
jossain vaiheessa, jos se pääsee ruostumaan. Ja huopakin
on pärettä kestävämpää. Päre on kuitenkin luonnonmateriaali, se on
äänetön eikä saastuta luontoa. Ja vanhan pärekaton voi
polttaa syttönä pesässä. Ja onhan pärekatto silmälle hyvännäköinen.

Pärettä on käytetty ennen myös hirsiseinän suojana. Sillä on vuorattu
rakennuksia ja seinäpintoja, ja johonkin rakennukseen on tehty pelkkä
päreseinä. Mutta etupäässä sitä on käytetty vain katteeksi.

Pärehöylä on traktorilla pyöritettävä höylä, jossa on puolenmetrin
mittainen iskupituus, jolloin tulee noin 50 cm pitkiä päreitä.
Päreen vahvuus säädetään säätöruuveilla. Semmoinen 5 - 6 mm
on sopiva vahvuus, ettei päreestä tule jäykkä ja liian kömpelön
näköinen. Liian vahvasta päreestä ei ole etua, se menee paremmin
paanukaton näköiseksi. Paanukattohan on paksu pärekatto.

TIILIEN TEKO SAVESTA

Lyhennelmä: Aarne Pilto  8.3.2005 kertoo tiilien teosta
Virtalan talon leivinuuniin (Virtala RN:o 20:7,lohkottu
Palovaaran tilasta 1936).Isäntä Heikki Kokko.

Tiilien raaka-aine, puhdas sinertävä savi nostettiin joen
rantapenkasta, jossa se oli valmiiksi märkää ja sekoittuvaa työn helpottamiseksi. Saven nosto oli isompien poikien ja vanhempien miesten työtä. Savi lapioitiin kolipyörillä ja kippilavalla varustettuihin hevosen vetämiin kärryihin. Kuorma kipattiin lähelle tehdasta, josta se ämpäreillä
kannettiin sammioon pöntön viereen tehtyjä kierreportaita pitkin. Samalla lisättiin vettä sopivasti.

Työ oli mielestäni mukavaa. Minäkin sain olla hevosen kuskina.
Hevonen oli Mikkosen tunnetusti hidasliikkeinen ruuna. Iltaisin hevonen päästettiin laitumelle. Hevonen joutui viikon päivät kävelemään ympyrää, jonka halkaisija om 10-12 metriä. Tiilien teko tapahtui sodan aikaan,
jolloin kylän parhaat miehet olivat rintamalla. Työhön osallistuivat ihan iäkkäät miehet ja kotona olevat pojat.

Savitaikinan astia oli puusaavin tekotavalla tehty 2 m korkea ja toista metriä halkaisijaltaan oleva pystyastia. Sen sisään nostettiin oksaisesta kuusesta tehty pyöritettävä vispilä, joka oli keskitetty ala- ja yläpäästään puulaakerilla.
Vispilän sakarat ulottuivat saavin sisäreunoihin asti. Vispilän sakaroita oli varressa reilun metrin korkeudelle. Vispilän yläpäähän kiinnitettiin noin 6 metriä pitkä aisa, johon hevosen vetoaisan hammeli kiinnitettiin.

Kun pöntössä oli savea ja vettä, joku pikku poika ohjasi hevosta.

Kun taikina oli sekoittunut hyvin, otettiin sunttitappi reiästä ja taikina laskettiin ämpäreihin.Taikina vietiin tiiliformuihin (laudasta valmistetut tiilen kokoiset kehikot). Formuja oli melkoinen määrä ja niihin massa nuijittiin puunuijilla. Näissätiilet esikuivuivat ja kovettuivat jatkokäsittelyyn.

Formuista tiilet ladottiin polttouuniksi. Tällaisen uunin tiilien tekoon kului useita päiviä, koska tiiliä tarvittiin ainakin pari tuhatta kappaletta. Tiilistä ladottiin holvimainen polttouuni, jossa oli  koko valmistettu tiilierä. Se oli tarkoitettu kerrallapoltettavaksi.

Polttotyö suoritettiin huolellisesti siten, että alkuvaiheessa holvissa poltettiin tulta erittäin varovasti ja kiirettä pitämättä. Vähitellen kuumuutta lisättiin ja polttovaiheen lopullinen lämpötila piti saada jäämään tuhanteen asteeseen.
Tiilimiilun kokonaispolttoaika oli nelisen vuorokautta.

Polttouuni muurataan monikerroksiseksi jättämällä tiilien ja kerrosten väleihin rakoja. Siten tuli ja lämpö pääsee leviämään kaikkiin holvin kerroksiin.
Sisin kerros saa luonnollisesti enimmän lämpöä ja niistä tiilistä tulee ylipoltettuja ja väriltään tummiasekä laadultaan kovia. Mikäli polton aikana tuli pääsee liiaksi valloilleen uunissa, on vetoa tasattava tukkimalla vetoaukkoja kuivan maan avulla ja jälleen avattava vedon tasaannuttua.
Polttamisen jälkeen polttouunin on annettava jäähtyä rauhassa.

Kertomani tehtailu tapahtui hyvin helteisinä poutapäivinä ja
silloin lienee ollut heinäkuu eli paras heinäntekoaika.
Vesisade olisi haitannut polttoa ja jäähtymistä.

Tiilien poltto

Haastattelu Toivo Merilä 3.3.2005

Merilän Kartanon lähellä on vanha tiilien polttopaikka.
Veljekset Joonas Piirala ja Iikka Merilä ovat viimeksi polttaneet tiiliä.

Savi on otettu paikan päältä. Noin vuosina 1921-1922
on viimeksi muurattu uunit itse poltetuista tiilistä.
Savi on vatkattu ja se on juntattu puiseen tai metalliseen
muottiiin. Tiilet esikuivatettiin ja ne irtosivat kuivaneina muotista.

Massasta riippuen tiilet ovat pysyneet tasakokoisina
ja tasareunaisina. Jos massa oli vetisempi, tiilet eivät niin olleet tasareunaisia. Niitä joutui asettelemaan muuratessa.

Maan sisään kaivettiin tiilihauta. Haudan keskelle rakennettiin tulipesä. Tulipesää lähempänä olevista tiilistä tuli "rautatiiltä" eli kovaa tiiltä,
koska se oli lähellä tulta ja paloi kovemmaksi. Tulipesästä kauempana oleva tiili oli pehmeämpää tiiltä.

Tiilihauta peitettiin maalla.

Puutaso puhdistaa pöpöt itsestään

(Lähde: t:mi Funkis, Juhani Virnes, Pötöntie 2, Ilomantsi)

Puupinta keittiön työtasona ja leikkuulautana on osoittautunut paremmaksi kuin on luultu. Se nimittäin puhdistaa itse itsensä.

Economist-lehden helmikuun numero kertoo, miten kotitaloudet ovat hyvässä uskossa vaihtaneet puiset keittiöpöytänsä ja leikkuulautansa muovisiin. On luultu, että hohtavan kirkkaat muoviset ovat paljon hygienisempiä kuin puiset.

Amerikkalaiset tutkijat Dean Cliver ja Nese Ak ovat tutkineet asiaa Wisconsinin yliopistossa ja osoittaneet, että olettamus onkin ihan väärä. Tutkijat ottivat yhdeksän eri puulaatua ja neljä muovilaatua ja vielä vanhan kumisen leikkuulaudan ja levittivät niille bakteerinäytteet, salmonellaa, listeriaa ja kolibakteereita. Tulokset olivat: kolmen minuutin päästä muovi- ja kumipinnoilla oli yhtä paljon bakteereita kuin alussa, kun sen sijaan puupinnalla bakteerien määrä romahti, usein jopa 99,9 prosenttia. Kun bakteerit jätettiin pinnoille huoneenlämpöön yli yön, muovipintojen bakteerimäärä moninkertaistui, mutta puupinnat puhdistuivat niin perusteellisesti, ettei niistä löytynyt pöpön pöpöä. Selityksenä tutkijat pitävät sitä, että - toisin kuin muovikemistit - kasvit ovat satoja miljoonia vuosia taistelleet bakteereita vastaan ja puut ovat taistelussa pisimmällä. Nehän elävät kauemmin kuin useimmat eläimet. Ja vaikka puu on kuollut, se voi seistä pystyssä vuosikymmeniä ja taistella mikro-organismeja vastaan. Joten salmonellasta selviytyminen on puulle lastenleikkiä.

Puiden kaatoajoista ja vähän muustakin

Kansanperinteen  mukaan puiden eri kaatoajankohdat voivat vaikuttaa niiden ominaisuuksiin sekä käyttömahdollisuuksiin. Seuraavassa niistä joitakin määritelmiä.

Lehtipuiden kaatoajoista
Jos halutaan, että lehtipuu vesottuu hyvin, kuten esim. pensasaita, niin se kannattaa kaataa tai leikata taivaallisen kuun syntymästä eli mustasta kuusta lukien 7. –9. päivänä. Samoin saunavastojen teko, niin lehdet eivät tipu ja murene. Samoin kannattaa kaataa kannosta irti myös lehtipuusta halutut tarvispuut. Ne voi karsia, milloin on aikaa. Puu on silloin sitkeintä, koska se säilyttää osan kosteuttaan, ei halkeile eikä ravistu saumoistaan.