Avaa päävalikkoSulje päävalikko  

Pitkänomainen, miltei nauhamaisesti Oulujokea myötäilevä Niskankylä alkaa Oulujoen niskasta, siitä missä Oulujärven vedet alkavat virrata Oulujokena kohti merta, ennen väkevänä ja vapaana, komeita koskia muodostaen, nykyisin voimalaitosrakentajien kahlehtimana. Kylän alaraja löytyy kolme peninkulmaa alempaa, siitä missä ennen ryöppysivät Utakosken kuohut. Kylä ja joki koettiin ennen vanhaan niin yhteenkuuluviksi, että kyläläiset käyttivät joestaan ja kotikylästään nimeä Niskanjoki.

Kylä kuului vuoteen 1954 saakka Utajärven pitäjään, vanhemman pitäjäjaon aikana Muhokseen ja sitä ennen Oulun pitäjään. Ennen nykyisen asutuksen vakiintumista se luettiin Limingan pitäjän erämaihin. Vielä 1600-luvulla Niskankylän yläosan asutuksesta käytettiin nimeä Oulunniska, toisinaan myös Raappanankylä. Niskakosken alajuoksun ja nykyisen Nuojuan alue tunnettiin nimellä Kurjenpolvenkylä .

Viime sotien jälkeen tapahtunut voimalaitosten rakentaminen Niskanjoen koskiin johti sellaiseenkin seuraamukseen, että puolet kylän alueesta, mukana molemmat kunnalle verotuloja tuottaneet voimalaitokset, liitettiin vuonna 1954 valtiovallan toimenpitein Säräisniemen pitäjään. Sen nimi muutettiin samalla Vaalaksi . Kylän hautausmaa Tolpankankaalla jäi kuvaamaan kylän kohtaloa ja yhdistämään valtiovallan kahteen maakuntaan jakamia kyläläisiä.

Entisaikoina, jo ennen vakinaisen asutuksen syntymistä, Oulujoki oli tärkeä matkareitti. Joki tarjosi veneillä liikkuville karjalaisille kauppiaille, merenrannikon kalastajille ja muille kulkijoilleen mainion veneväylän. Myöhemmin joki oli se valtatie jonka kautta kainuulaisten ja kylän asukkaiden tuottama terva ja puutavara kuljetettiin Oulun porvareille ja edelleen maailman markkinoille. Vene- ja lauttakuljetus synnytti jo 1600-luvulla Niskankylään ainutlaatuisen ja arvostetun  ammattimieskunnan; laskumiehen nimellä tai oikeammin arvonimellä kutsutut koskiluotsit.  

Muinaisesinelöytöjen perusteella tiedetään Niskanjoen partailla olleen jonkinmoista asutusta jo esihistoriallisena aikana. Seudulla tiedetään liikkuneen myös lappalaisia kalastajia ja poropaimenia. Raappanan talossa oli vielä 1700-luvulla omia poroja ja niitä hoitamassa ammattimies, josta eräs aikalainen käytti kirjoituksessaan nimeä ”Pieni lapinukko”.  

Niskakosken rakentaminen lienee syynä siihen, että kylän esihistoriaa on tutkittu vähänlaisesti. Voimalaitosrakentajat eivät juuri piitanneet rakentamista haitanneista muinaismuistoista. Muinaisesineiden löytöpaikkoja tuhoutui rakennustyön aikana. Kylän vanhin tiedetty hautausmaa, Hautaniemen vieressä sijainnut Kalmosaari upotettiin ilman tutkimuksia vesimassojen alle. Salaperäisistä lapinpadoista, kansan jättiläisten rakentamiksiarvelemista pisin, Oulujoen yli ulottunut Niemelän lapinpato upotettiin veden alle vain pintapuolisesti tutkittuna.

Asutushistoria

Nykyinen asutus Niskankylässä ei ole kovinkaan vanhaa. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 sovittiin, että Pyhäjoen ja Kemijoen välinen alue kuuluu Novgorodin ruhtinaalle. Oulun seudulle asettui asumaan joitakin karjalaisia talonpoikia, mutta Oulujokivarren yläjuoksun alue eli nykyinen Niskankylä, oli tiettävästi vielä 1400-luvun lopussa liminkalaisten talonpoikien nautinnassa olevaa erämaata ilman vakinaista asutusta.

Viimeistään 1500-luvun alkupuolella Oulujoen yläjuoksulle tuli muutamia savolaisia ja ehkä myös karjalaisia kaskiviljelystä harjoittaneita uudisasukkaita. Eräissä maakirjoissa Oulujärvestä Sotkajärveen ulottuvaa aluetta nimitetään Savonkyläksi. Nykyisen Niskankylän vanhimmat nimeltä tiedetyt asukkaat ovat 1543 mainittu Oulunniskan talollinen Paavo Raappana ja 1544 mainittu Kurjenpolven uudisasukas Niilo Tiirikka.

Vuoteen 1580 asti asutus lisääntyi, sillä vuonna 1570 alkaneet ”vanhanvihan” vainot eivät ulottuneet Oulunniskaan asti. Vuonna 1583 venäläiset kuitenkin tulivat kylään ja polttivat Paavo Raappanan ja Olli Halosen talot. Varsinainen tuho tuli kesällä 1585, jolloin kaikki Oulunniskan ja Kurenpolven kylien jäljellä olevat kahdeksan taloa poltettiin ja 25 kylien asukasta surmattiin. Vainolaiset täydensivät tekosiaan 1587; polttivat ne talot jotka oli ehditty jälleenrakentaa ja tappoivat kylistä löytämänsä henkilöt. Osa kylän asukkaista lienee silti pelastunut. Ainakin Raappanoista jokunen pääsi pakenemaan Tyrnävälle ja Heikki Manninen Taivalkoskelle.

Niskankyläläisten tuolloista kovaa kohtaloa osoittaa sekin, että vielä 1608 kylässä oli asukkaita vain neljässä talossa. Vuonna 1626 asuttuja taloja löytyy kahdeksan. 1630 -luvulta lähtien koettelivat kylää ja sen asukkaita uudet rasitukset; kolmikymmenvuotisen sodan aiheuttamat väenotot ja lisäverot. Uudisasutus ja muu rauhanaikainen toiminta pysähtyi. Useita taloja autioitui tai joutui uusille isännille.

Vuodesta 1647 lähtien alkoi näyttää hieman paremmalta. Tervakauppa ja mastopuiden hankinta oululaisille ja raahelaisille liikemiehille toi kylään hieman varallisuuttakin. Vuoteen 1690 mennessä kylän taloluku kasvoi kahdeksaantoista. Myönteinen kehitys kuitenkin pysähtyi, kun vuosikymmenen lopulla (1697-1698) tuli ankara kato ja sen seurauksena ”suuret kuolonvuodet”. Näiden nälkävuosien aikana kuoli isäntä seitsemästä Niskankylän talosta. Naisväkeä ja lapsia menehtyi vielä enemmän. Lukuisat talot autioituivat, useimmat toki vain muutamiksi vuosiksi.

Toinen suuri koettelemus oli edessä. Valtakunta oli saanut sotahullun kuninkaan, Kaarle XII nimellä historiaan jääneen Suur-Ruotsista haaveilevan intoilijan. Niskankylässäkin autioitui taloja kun niiden miesväki joutui sotapalvelukseen ympäri Eurooppaa. Tervo, Kemilä ja Lusila jäivät jo tuolloin ilman isäntää.

Kun sota siirtyi Suomen puolelle ja venäläiset saapuivat 1714 Oulun seudulle, alkoi ajanjakso jota yhä muistellaan nimellä ”isoviha”. Venäläisten kurittomat kasakkapartiot kiersivät maakuntaa ryöstäen, hävittäen ja surmaten. Oulujokivarressa saatiin olla aluksi melkoisen rauhassa, mutta kun syksyn 1715 sato oli korjattu, miehittäjät aloittivat elintarvikkeiden ryöstelyn ja muun pahanteon. Niskankylässä autioituivat Miettula, Tolola ja Kokko. Sipola ryöstettiin ja sen isäntä hakattiin henkihieveriin. Kylän autiotalojen määrä kohosi kahdeksaan. Oulujokivarsi oli ryöstelyn ja muun pahanteon kohteena varsinkin talvella 1716. Lisää pahaa aiheuttivat venäläisiä vastaan sissisotaa käyneet suomalaiset sissit. Hekin hankkivat hevosensa ja elintarvikkeensa pakko-otoin. Vähitellen tilanne rauhoittui. Vuoden 1720 aikana jokivarresta poistuivat niin venäläiset kuin sissitkin.

Isonvihan päätyttyä alkoi rauhallisempi kausi. Kylän autioituneet talot asutettiin uudelleen ja varsinkin monet sodista hengissä selvinneet entiset sotilaat perustivat uudistiloja. Kruunu tuki monin tavoin jälleenrakentamista ja taloudellista kehitystä. Niskankylään perustettiin isonvihan jälkeen Ruotsin vallan loppuaikana 27 uudistaloa. Peltoalat ja karjamäärät kasvoivat ja kylän asukasmäärä alkoi tasaisesti nousta.

Rasittavat sotaväenotot korvattiin ruotujärjestelmällä. Niskankylään perustettiin Tryggin ja Fäldtin sotilastorpat. Tervanpoltto, viinankeitto ja sen myynti kainuulaisille tervansoutajille sekä lohenpyynti kukoistivat. Muutamiin kylän taloihin alkoi pikkuhiljaa kertyä varallisuuttakin.

Rauhallisen jakson rikkoi 1740-1743 käyty ”Pikkuvihaksi” nimetty sota. Kemin komppaniaan kuuluneet kylän ruotusotilaat marssitettiin Kajaaniin ja Kymenlaaksoon. Elokuussa 1742 Ruotsin armeija antautui ja pari niskankyläläistäkin joutui sotavankeuteen. Venäjän armeija miehitti Oulujokivarrenkin, mutta tällä kertaa viholliset käyttäytyivät kurinalaisesti, eivätkä niskankyläiset kärsineet väkivaltaisuuksista. Muistoksi unkarilaisista ja serbialaisista husaareista jäi kylän puhekieleen sana ”huseerata”. Pommerin sodan aikana 1757-1762 kylän ruotusotilaat olivat kotimaakunnan turvana Kajaanissa. Kustaa III:n sodan aikana 1788-1790 he taistelivat Savon rintamalla.

Seuraava sota, vuosina 1808-1809 käyty ”Suomen sota”, jonka tuloksena Suomi liitettiin Venäjään, ei koskettanut pahemmin Niskankylää. Kylän ruotusotilaat olivat tietysti mukana sodassa taistellen urhoollisesti kenraali Sandelsin johdolla mm. Koljonvirralla ja Pulkkilassa. Kylän isäntämiehet polttivat tervaa Venäjän armeijan Oulussa majaileville joukoille. Muistitiedon mukaan paremmalla hinnalla kuin Oulun tervaporvarit maksoivat.

Elinkeinojen kehitys

1800-luvulle tultaessa alkoi kylän elinkeinorakenne muuttua. Kun taloja ei saanut perinnönjaossa jakaa, perustettiin talojen ”nuoremmille pojille” lukuisa joukko torppia. Kylään syntyi myös hieman kotiteollisuutta; tuli suutareita, räätäleitä, seppiä ja puuseppiä. Varsinainen teollinen toiminta alkoi 1838 kun oululaiset liikemiehet perustivat Niskankylän Myllyrantaan järvimalmia jalostavan harkkohytin ja kankirautapajan . Rautatehtaan toiminta ei ollut kovinkaan kannattavaa. Muutaman konkurssin jälkeen toiminta hiipui 1890 -luvulla kokonaan. Myöhemmät yritykset teollisen tervanpolton ja sahateollisuuden alalla eivät olleet paljonkaan onnekkaampia. Myös sellu- ja paperiteollisuutta suunniteltiin Oulunniskaan, mutta suunnitelmat jäivät toteuttamatta.

Matkailusta näytti tulevan uusi toimintakykyinen elinkeino. Laivaliikenne Vaalasta Kajaanin suuntaan oli 1800-luvun lopulla ja 1900 -luvulla, ennen rautatien valmistumista, vilkasta. Koskenlaskulla oli Niskankylässä vanhat perinteet. Varhaisin historiasta tunnettu  ”turisti” lienee ollut Pietari Brahe, joka matkakertomuksensa mukaan laski Niskakosken vuonna 1639 . Myöhempiä kuuluisia koskituristeja ovat olleet mm. kenraali Mannerheim ja presidentti Svinhufvud. Parhaiten tavallisiakin turisteja veti Niskakoskelle koskikalastus ja koskenlasku.

Urheilukalastajien ja koskituristien määrät kasvoivat jatkuvasti. Vuonna 1920 Niskakosken laski jo 1500 matkustajaa. Rahakkaiden matkustajien lukumäärän kasvaessa, lisääntyivät myös keinot joilla heitä rahastettiin. Hilda Kemilä avasi 1913 kahvilan Ahmaskosken alapuolella sijainneessa Koskisaaressa. Vaalaan perustettiin ennen ensimmäistä maailmansotaa Uutelan vierasmaja ja vuonna 1926 Vaalan hotelli.

Lamminahon ja Pyykön talot tarjosivat maatilamajoitusta. Vuosittain jo kymmenille niskankyläläisille työtä ja toimeentuloa tarjonnut koskiturismi kuitenkin päättyi, kun kylään tulivat vuonna 1946 voimalaitosrakentajat. Vaalan hotelli ehti palaa jo talvisodan pommituksissa.

Voimalaitosten rakentamista perusteltiin aikoinaan niiden tarjoamilla pysyvillä työpaikoilla. Nämä puheet ovat osoittautuneet valheeksi. Niskankylän voimalaitokset ovat rakentamisvaiheen jälkeen antaneet kyläläisille työpaikkoja vähemmän kuin pelkkä matkailu 1930 -luvulla, ennen joen rakentamista. Voi kuvitella, kuinka paljon enemmän työtä ja toimeentuloa olisi kylän asukkailla, jos voimalat olisi jätetty rakentamatta ja Niskanjoki koskineen ja lohineen virtaisi vapaana.

Kovia ovat kylä ja sen asukkaat vuosisatojen saatossa kokeneet. Aina ennen on tuhoista jollakin tapaa selvitty, joskus pakoon muuttaen, joskus uutta yrittäen. Ehkä jollakin tapaa selvitään näistä uudemmistakin koettelemuksista.